Toukokuu: itsekurin kautta isompiin pöytiin

Ryhtiliikettä kesti puoli kuuta

Vappupäivänä alkoi uusi tehostettu itsekurikampanja. Olin harrastanut pokeria jo neljä kuukautta, joten oli aika aloittaa kivenkova ja tasainen nousu. Pyrkisin myös pelaamaan aina suht virkeänä ja rauhassa.

Aloitin kuukauden ensimmäisen pelisession Nordic Betillä kahden euron stäkillä. Heti meni pieleen - hävisin stäkin puolessa tunnissa. Päätin voittaa rahani takaisin tiedostaen, että sellaisella toiminnalla saa hyvin pisteitä peliongelmatestissä. (Toisaalta olisi aika vaikeaa olla menestyvä pelaaja, jos ei koskaan haluaisi voittaa hävittyjä rahoja takaisin.)

Onnistuinkin nostamaan toisen kahden euron stäkkini melkein vitoseen. Päätin, että lopetan joko summassa 5,00 tai 4,50, koska tykkään tasasummista. Valuin summaan 4,52 ja olin lopettamaisillani, kun käteeni tuli ässä ja kuningas, molemmat herttaa. Olin lisäksi loistopositiossakin, pöydän viimeisenä toimijana. Joku korotti kymmenellä sentillä, mutta päätökseni piti:

Teki pahaa, mutta jätin katsomatta. Foldasin kuningaspaikasta. Kuitenkin olisi taas käynyt niin, että olisin hävinnyt, pudonnut ja menettänyt peliin mielekkyyden ja lopulta kädessä olisi ollut zero. Nyt foldasin, lähdin pöydästä ja sain illan saldoksi 0,50 euroa. Itsekuri. Se olkoon tämän kuun teema. Saa nähdä kuinka kauan kestää.

Nordic Bet tuntui minusta jotenkin virkistävän mukavalta pelipaikalta, joten pelailin siellä aika paljon alkukuusta ja voitin pieniä summia tiukalla ja vaatimattomalla pelillä. Kerran pelasin ilmaisen sittarin Full Tilt Pokerilla, mutta en pelannut erityisen tiukkaa peliä. Ajattelin, että ilmaisella rahalla voi vähän revitellä. Aggressiivinen peli johti nopeahkoon putoamiseen, mutta hauskaa oli.

Ylipäätään pidin ohjenuorana sitä, että en mene korotuskilpailuihin kovin helposti enkä varsinkaan all in, jos minulla ei ole takuuvarmoja kortteja. Pyrin myös lopettamaan voitolla sopivissa tasasummissa. Tämä taktiikka tuotti eräänlaista zeniläis-masokistista tyydytystäkin, kun foldasin ja poistuin pöydästä vaikka käteen tulikin kohtuukortit.

Pelasin sittareita, Zoomia/Rushia ja käteispelejä, mutta en vieläkään kokeillut turnausta tai heads upia. Ensimmäiseen tuntui, että ei ole tarpeeksi aikaa, jälkimmäistä muuten vain arastelin, varsinkin kun eräs informanttini kertoi, että pokerihait mielellään kyttäilevät paisteja heads up -pöydissä.

Toukokuussa keskityin hieman enemmän pöytien pelaajien tasoon, joka vaihtelee aika paljon. Yritin jonkin verran valikoida pöytiä, joissa oli mahdollisimman vähän tähtipelaajia. Toisinaan myös lähdin pöydästä, jos porukka vaikutti liian kovatasoiselta. Tämä tosin oli vaikeaa, koska minulle on paljon helpompaa vaihtaa pöytää silloin kun on voitolla, ei häviöllä. Jos olen häviöllä, haluan päästä edes omilleni ennen kuin vaihdan pöytää:

Oli jotenkin kova pöytä ja aggressiivisia pelaajia, joten stäkkini 2 euroa meni vartissa. Olisi tehnyt mieli vaihtaa pöytää, mutta vajaalla stäkillä se tuntui jotenkin esteettisistä syistä huonolta. On mukavampi vaihtaa pöytää kun on vähän voitolla. Sitten ei tarvitse seuraavassa pöydässä miettiä, että paljonko tässä vielä pitäisi voittaa, että olisi omillaan.

Tästä tietenkin seuraa se, että kovatasoisessa pöydässä päätyy menettämään vielä enemmän. Luonnollisesti silloin, kun taas on voitolla, ei haluakaan vaihtaa pöytää. Eli enpä vaihdellut juuri pöytiä. Tässä voisin jatkossa petrata.


Isompiin pöytiin

10 eurolla sisään 0,05/0,1 euron pöytään. Kymppini kasvoi 12,11 euroon. Pelasin noin vartin, suht rohkeasti. Tuntui siltä, että tyypeillä oli “scared money”. Mielenkiintoista. Voisikohan tässä olla vähän tsempin lähdettä? Reilusti vaan isompiin pöytiin. […] Näyttää siltä, että annosta täytyy suurentaa, toleranssi on kasvanut liiaksi. Tästä on hyvä jatkaa. Yritetäänpä voittaa säälittävät häviöt takaisin tässä kuussa. Kieli keskellä suuta.

Mikropelien pienimmät pöydät alkoivat siis tuntua näpertelyltä eikä voittamiseen ollut enää suurta motivaatiota. Rahan symbolinen arvo oli vähentynyt. Ei enää tuntunut mahtavalta voittaa kymmentä senttiä tai katastrofaaliselta hävitä saman verran. Tämä vaikutti pelityyliini. Aloin ottaa enemmän riskejä. Hävisin myös enemmän. En ollut montaakaan dollaria miinuksella, mutta ajattelin, että mahdollisten hävittyjen summien täytyy alkaa kirpaista, koska muuten ei oikein ole motivaatiota pelata hyvin. Aloin pelata pöydissä, joiden alkupanokset olivat luokkaa 0,05/0,1 dollaria/euroa eli viisi kertaa suurempia kuin tähän asti pelaamani. Jännitystä tuli kyllä ihan eri tavalla:

Menin hypernopeaan sittariin (500 pelimerkkejä) 7 dollarilla, 9 pelaajaa. Tulin sijalle 5. Tämä siis oli kallein sittari, johon olen osallistunut. Oli jännempää, motivoituneempaa pelata. Ehkä kovemmilla panoksilla jaksan grindata.

Vaikka en plussan puolelle päässytkään, tuntui peli silti mielekkäämmältä. Paitsi kun pelasin huolimattomasti/väsyneenä. Tällöin häviö tosiaan kirveli:

Yht. 35 min meni tässä sessiossa ja hävisin n. 16 dollaria. Paska homma!

En myöskään oikein tiennyt kuinka suhtautua uuden kokoluokan summiiin. Eihän 16 dollariakaan järkyttävä summa ollut, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän kuin mitä olin aiemmin tottunut häviämään. Onneksi voitotkin tuntuivat vastaavasti mukavammilta kuin ennen.

Sitten käteispeliä panoksilla 0,05/0,1 dollaria Full Tilt Pokerissa. Neljällä dollarilla sisään. Nousin jopa 16,03 dollariin! En ole ikinä voittanut niin paljoa. Muutaman messevät all init auttoivat. Vähän laastaria häviöille.

Kun lopulta eräässä pöydässä hävisin turhan nopeasti 10 euroa käteispelissä, ajattelin, että tehdäänpä niin kuin eräs pokerituttavani suosittelee. Mennään takaisin pienempiin pöytiin hakemaan rutiinia ja varmuutta. En tosin jaksanut sellaista pitkään hakea:

Menin 2 eurolla (maksimisisäänosto) pienimpään pöytää. En jaksanut pitkään pelata. Tylsää! Ei minkäänlaista motivaatiota kyttäillä hyviä paikkoja. Pelasin vaivaiset 5 minuuttia, aggressiivisesti. Muut foldailivat. Sitten kyllästyin. 2 euroa nousi 2,07 euroon. Jihuu.

Isommat pöydät kyllä tekivät pelistä mielekkäämpää, mutta johtivat myös suurempaan rahanmenetykseen. Toukokussa kärsin tappiota jopa 37 dollaria. Kuun viimeinen pelisessio loppui turhautuneissa tunnelmissa:

Sitten pelasin vielä ties kuinka kauan 10 euron stäkillä. Menin siksakkia, välillä tipuin 1 euroon, sitten nousin taas kymmeneen, ylikin. Sitten kun aioin lopettaa, tuli klassinen kurkopari käteen. Eihän sitä voinut olla korottelematta. Kaverilla tietty oli ässäpari. Hävisin varmaan vitosen. Tuli hällä väliä fiilis. Sinnittelin, siksakkailin euron ja vitosen väliä. Lopulta menin ässä-akalla all in. Kaveri taisi voittaa ässä kurkolla. Tulikin jo sellainen olo, että pääsisipä nukkumaan. Ihan sama paljonko häviää. No nyt on hävinnyt paljon. Paska lopetus kuukaudelle. Mitähän sitä ens kuulle keksisi?

En kuitenkaan enää halua palata pienempiin pöytiin opettelemaan. Tai sitten sen täytyisi tapahtua reilujen ja kunnolla kirpaisevien häviöputkien jälkeen.


Suuremmat pöydät, autenttisempi pelikokemus?

Olen pohdiskellut, kuinka suuremmissa pöydissä pelaaminen voi itse asiassa tuoda kokemuksiini enemmän tieteellistä uskottavuutta - niin hassulta kuin se kuulostaakin. Vaikka minusta on yleensä mukava pelata, tuntuu pokeri toisinaan enemmän velvoitteelta kuin viihdykkeeltä. Sääntönihän on, että pelaan joka viikko vähintään neljä tuntia pokeria. Mutta jos viikko on ollut muuten kiireinen, on univelkaa, telkkarista tulisi mukavaa ohjelmaa ja/tai perheenkin kanssa tekisi mieli viettää aikaa, ei pelaaminen jaksa aina välttämättä kiinnostaa.

Pakko on kuitenkin pelata, joten toisinaan pelaan ikään kuin väkisin. Se on kuitenkin poikkeuksellista pokerinpelaajien keskuudessa - harva pelaaja pelaa, jos ei halua pelata. Alla olevista kolmesta lainauksesta huomaa, kuinka turhauttavaa motivaation puute pelisession aikana on:

Pelailin huonosti, löysästi, väsyneenä. Riskeerasin. Uhittelin, jänistin. Lopulta menin all in kun stäkkiä oli reilu dollari. Kädessä oli vitospari. Kaverilla akkapari. Sinne meni.

Ei ekana tehnyt mieli pelata, mutta sitten ajattelin, että eipähän tarvii huomenna niin paljon pelata. Hällä väliä -fiilis. Alkaa tympiä. Pitäisi keksiä jotain, että jaksaisi kiinnostua.

Illalla sängyssä (kipeänä) pelailin vielä Nordic Betiä vitosella (0,05/0,1 panokset). Olin jo yli kuuden, mutta sitten alkoi tippuminen. Tipuin pariin euroon, sitten alle ja lopulta menin flopin jälkeen akkaparilla all in. Kaverilla oli täyskäsi. Sinne meni.

Pakkopelaaminen siis vääristää kokemustani pokerin autoetnografisena tutkijana. Ja tylsä, mitättömillä panoksilla tapahtuva pakkopelaaminen se vasta tieteellisesti epäautenttista onkin! Siksipä onkin syytä tehdä pelaamisesta kiinnostavampaa, viihdyttävämpää ja siten ehkä myös kokemuksellisesti ja tieteellisesti autenttisempaa. Minun kohdallani tämä tarkoittaa panosten nostamista.

Suurempiin pöytiin meneminen ei tietenkään poista motivaatio-ongelmaa, sillä toisinaan pelaaminen ei vain kiinnosta, oli panoksena mikä tahansa summa. Toivon kuitenkin, että sen kautta ajoittain puutteellinen motivaationi saa piristysruiskeen. Ehkä jopa alan järjestää paremmin peliaikaa, että voisin keskittyä peliin sataprosenttisesti.

Mielenkiintoista on tietenkin nähdä, kuinka nopeasti suuremmatkin pöydät alkavat tuntua liian pieniltä. Menenkö jossain vaiheessa vaikkapa 1€/2€ -pöytiin, koska kymmenen sentin big blind ei enää motivoi? Tekisinkö niin, vaikka peli ei olisi parantunut?

Lue myös edellinen postaukseni: Huhtikuu: pienillä askelilla ylös, rytinällä alas.